Tieteiden talo täyttää sata vuotta. Vihreä päärakennus nousi Helsingin Kruununhakaan osoitteeseen Kirkkokatu 6 vuoden 1925 aikana. Yli 60 vuoden ajan Kirkkokatu 6:ssa sijaitseva rakennus oli opetuskäytössä, ensin kouluna ja myöhemmin Helsingin yliopiston luentotiloina, kunnes 1990-luvulla rakennus luovutettiin tieteellisten seurojen käyttöön. Vuodesta 1997 alkaen Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) on vastannut talon toiminnasta. 

Helsingin tyttölukio toimi rakennuksessa viidellä vuosikymmenellä, vuosina 1936–1973. Tällä sivulla muistoja lukioajoistaan kertoo Risto Välttilä, joka siirtyi tyttölukion oppilaaksi vuonna 1961 ensimmäisten poikaoppilaiden joukossa.

Lisää muistoja on jaettu Tieteellisten seurain valtuuskunnan Facebook-sivulla. Muistoja voi hakea Facebookissa aihetunnisteella #TieteidenTalo100.

Helsingin tyttölukion ensimmäiset pojat

Risto Välttilä valmistui keväällä 1964Helsingin tyttölukiosta, joka toimi Kirkkokatu 6:ssa eli nykyisessä Tieteiden talossa. Nämä kolme lukuvuotta olivat merkityksellistä aikaa nuorelle miehenalulle, vaikka tyttökouluun päätyminen tuli yllätyksenä. Viisikymmentä vuotta valmistumisen jälkeen Välttilä oli järjestämässä vuosikurssin Riemujuhlaa Tieteiden talolla.

Risto Välttilä syntyi suurten ikäluokkien ensiaallossa. Takana oli viisi vuotta Kruununhaan keskikoulua, kun syksyllä 1961 hänelle ja 18 muulle nuorukaiselle tuli siirto aidan toiselle puolelle Helsingin tyttölukioon. Siirretyistä oppilaista muodostettiin lukioon uusi sekaluokka VII E.

”Meiltä ei kysytty, haluammeko tyttölukioon. Tilaa vain ei ollut muualla. Ensimmäisinä koulupäivinä myös tytöt ihmettelivät, kun kouluun ilmestyi meitä poikia. Tilanne oli sen verran hämmentävä, että taisin mennä ensimmäisinä päivinä välitunneilla välillä naulakkoon piiloon. Jotkut ehkä näkivät muutoksen enemmän mahdollisuutena”, Välttilä muistelee ensimmäisiä koulupäiviään pilke silmäkulmassaan.

Siirtyminen tyttökouluun ei ollut sinänsä traumaattista , mutta Välttilä koki, ettei voinut puhua ääneen siitä, että opiskeli tyttölukiossa. Tyttökouluperinne oli pitkä ja aluksi ehkä ajateltiin, että muutos olisi väliaikainen. Vuosien saatossa poikien määrä koulussa kasvoi. Noin 10 vuotta myöhemmin koulun nimi muutettiin Helsingin lukioksi.

Ranskan opintoja ja erinomaisia opettajia

Välttilän luokka sai luokanvalvojakseen suomen kielen ja historian lehtori Airi Forsmanin, joka oli kunnioitettu ja pelättykin hahmo koulussa. Välttilän mukaan lehtori ei koskaan käynyt opettajien huoneessa, vaan piti tukikohtanaan neljännen kerroksen karttahuonetta. 

”Huonommalla säällä tytöt eivät välituntisin menneet pihalle, jottei kampaus olisi kärsinyt. Jotain Fossusta kertonee se, että hänen saapuessaan ala-aulaan – ja olipa keli mikä tahansa – myös tytöt kaikkosivat sisäpihalle”, Välttilä kuvaa.

”Mutta opettajana arvostin häntä paljon. Hänen metodinsa opettaa toimivat itselleni hyvin ja pystyin hyvän näkömuistini avulla sisäistämään historian vaiheet lehtori Forsmanin liitutaululle piirtämistä historian janoista”, Välttilä jatkaa.

Talon historia on täynnä voimanaisia. Talon rakennuttaja Lisa Hagmanin ja arkkitehti Elsa Arokallion naisosaamisen perinnettä jatkoi luokanvalvoja Forsmanin lisäksi muun muassa tyttölukion rehtori Liisa Ketonen.

”Liisa Ketonen oli arvokas ja arvostettu, erittäin pätevä rehtori ja myös opettaja. Kun hän jäi eläkkeelle, hän lähti tekemään väitöskirjaa”, Välttilä kertoo kunnioitusta äänessään. 

Välttilällä on oma muistonsa Ketosen kanssa asioimisesta. Lukioon siirtyessä Välttilän haaveena oli kouluttautua kirurgiksi ja hän valitsi sen takia itselleen matematiikkapainotteisen luokan. Opinnot eivät kuitenkin sujuneet niin hyvin kuin nuorukainen oli toivonut. Ensimmäisen lukiovuoden hiihtolomaa edeltävänä lauantaina, sen viimeisellä tunnilla, Välttilälle nousi vahva tunne siitä, että matematiikan opinnot saisivat riittää. Hän halusi siirtyä opiskelemaan ranskaa. 

Heti jumppatunnin jälkeen Välttilä marssi Ketosen kansliaan ja ilmoitti, että hän haluaisi siirtyä ranskan kielen opintoihin. Välttilän mukaan Ketonen oli todennut tiukasti, ettei onnistuisi. Muu luokka oli lukenut ranskaa puoli vuotta, joten Välttilä ei olisi pystynyt mitenkään pääsemään kiinni opintoihin. 

”Pidin kuitenkin pääni ja sanoin, että kyllä onnistuisin. Puhuin ja perustelin, kunnes Ketonen nosti puhelimen ja soitti ranskanopettajallemme Aira Söderholmille. Kuulin, kun hänkin sanoi ykskantaan, ettei siirtyminen onnistuisi. Niinpä jatkoin puhumista”, Välttilä muistelee käyntiään opettajien huoneessa. 

Lopulta Välttilä sai sovittua lehtorin ja rehtorin kanssa, että suorittaisi hiihtoloman jälkeisellä viikolla ranskan kielen kokeen, jossa hän saisi osoittaa osaamisensa. Välttilä ei jäänyt tuleen makaamaan.

”Tein koko viikon töitä. Pyysin erään ranskan kieltä opiskelevan luokkalaisenikin auttamaan itseäni ja kävin joka päivä ranskan kielen tunneilla yksityisellä kielikurssilla. Luin yötä päivää”, Välttilä kertoo.

Tuli koepäivä ja Välttilä käänsi tekstejä ranskaksi. Lehtori Söderholm tarkisti kokeen ja punakynä ei juuri liikahtanut.

”Kokeessani oli kaksi sukuvirhettä. Sain tuon viikon aikana hyvän pohjan ranskan kielelleni. Minut toivotettiin tervetulleeksi ranskan ryhmään ja olin kaksi ja puoli vuotta opettajan lellikki”, Välttilä kuvaa kokemustaan äänessäan ylpeyttä ja hilpeyttä.
 

Ylioppilaaksi tyttölukiosta

Ylioppilaaksi valmistuttiin yhdeksänneltä luokalta keväällä 1964. Luokalla aloittaneista 19 pojasta ylioppilaaksi kirjoitti Välttilän lisäksi viisi poikaa. Kaikki muut olivat joko jääneet luokalleen tai keskeyttäneet opintonsa. Opiskelijoiden vähenemisestä kertoo myös se, että yhdeksännellä vuosikurssilla luokkia oli viiden sijaan enää neljä. Välttilä siis valmistui IX D -luokalta.

”Minulle Helsingin tyttölukio oli elämäni koulu. Meillä oli erittäin pätevät, hyvät opettajat ja koulussa oli erittäin hyvä henki,” Välttilä summaa koulutaivaltaan.

Siksi ei ollutkaan ihme, että organisoimisesta ja ihmisten johtamisesta nauttiva Välttilä oli 50 vuotta valmistumisen jälkeen vastaamassa vuosikurssilaisten Riemujuhlan järjestämisestä.

Yhtä riemua – tapaaminen 50 vuoden jälkeen

Vuonna 2014 Välttilä järjesti kahden muun tyttölukion vuosikurssilaisensa Eija Köntin ja Maija-Liisa Toikan kanssa vuonna 1964 tyttölyseosta valmistuneiden Riemujuhlan. 

Tehtävä ei ollut helppo, sillä 120 henkilön yhteystietojen hakeminen 50 vuoden jälkeen ei ollut yksinkertaista. Johtolankoja pystyttiin kuitenkin selvittämään tyttölukion lukuvuosittaisen toimintakertomuksen avulla.

”Vuoden 1964 toimintakertomuksessa oli kaikkien oppilaiden nimi ja syntymäaika. Näiden tietojen avulla saimme kerättyä yhteystiedot lähes jokaiselle maistraatin ja väestörekisterikeskuksen rekisterien avulla. Ihmisiä asui ympäri maailman, muun muassa Yhdysvalloissa, Saksassa ja Sveitsissä. Kutsun saimme lähetettyä noin 110 entiselle tyttölukiolaiselle, ja Riemujuhlaan paikalle pääsi yli puolet”, Välttilä kuvaa.

Paluu maailman areenoilta takaisin koulun juhlasaliin

Paikalle kutsuttiin myös kaikki elossa olevat opettajat, joista viisi osallistui juhlaan. Yksi heistä oli tyttöjen liikunnanopettajana toiminut, sittemmin oopperalavoille siirtynyt Ritva Auvinen. 

Juhlan yksi sykähdyttävimmistä hetkistä oli, kun Auvinen lauloi Tieteiden talon juhlasalissa samat kolme kappaletta kuin 50 vuotta aiemmin, tyttölukion itsenäisyyspäiväjuhlassa joulukuussa 1963. Auvisen säestäjänä toimi Riemujuhlassa Välttilän luokkatoveri Pekka Soveri.

”Se oli valtavan hienoa. Auvinen, joka on esiintynyt maailman suurissa saleissa, lauloi taas meille koulun juhlasalissa”, Välttilä tunnelmoi.
 

Koulutreffejä joka toinen vuosi

Juhlan ruokatarjoilun hoiti Tieteiden talolla toimiva Tiedekahvila ja menun teema oli koottu 60-luvun tyyliin. Juhlasaliin oli lainattu koulun lippu Sibelius-lukiosta. Vuonna 1973 Helsingin tyttölukio, joka oli muuttanut nimensä vuonna 1971 Helsingin lukioksi, ja Helsingin tyttökoulu yhdistyivät Kruununhaan yhteislyseoksi. Peruskoulujärjestelmään siirryttäessä vuonna 1977 yhteislyseo jakautui Kruununhaan yläasteeksi ja Kruununhaan lukioksi, nykyiseksi Sibelius-lukioksi.

Juhlassa Välttilän luokkatoveri, professori Juhani Ilmarinen piti esitelmän ikäluokan sosiologisesta asemasta ja Välttilä riemastutti osallistujia kuvakavalkadilla opiskeluajoilta. Mukana oli luokkakuvia sekä kuvia lukiolaisten merkkipäivistä kuten vanhojen päivästä, penkkareista ja valmistujaisista. 

Juhlassa muisteltiin myös koulun teinikunnan toimittamaa Pindos-lehteä, joka ilmestyi kolmen numeron verran lukuvuosina 1962–1963. Toimitussihteeri Ulla-Elina Hurme os. Ruuskanen vastasi lehden tuottamisesta yhdessä kolmen muun tyttölukion oppilaan kanssa. Lehdet monistettiin vahakoneella koulun, nykyisen Tieteiden talon, juhlasalin takana sijaitsevissa kellaritiloissa. 

Pindokseen myytiin myös mainoksia muun muassa Elannolle ja Suomalaiselle kirjakaupalle. Ehkä mieleenpainuvin ilmoitusmyynti tapahtui Marimekon toimitusjohtaja Armi Ratialle, jolle tytöt pyysivät audienssia lehden mainosmyynnin tiimoilta. Aluksi Ratia epäröi mainoksen ostamista, mutta nähtyään lehden ulkoasusta vastaavan Marjut Rimmisen mainosaihion hän totesi saman tien: "Tokihan otan ilmoituksen!" Mainos löytyy Pindoksen ensimmäisestä numerosta sivulta 21, linkki skannattuihin lehtiin löytyy jutun lopusta.

Koska Riemujuhla oli menestys, päätettiin tapaamisia jatkaa. Osa tapaamisista on järjestetty Tieteiden talolla.

”Riemuvuodesta lähtien olemme tavanneet joka toinen vuosi. Seuraava tapaaminen on suunnitteilla keväälle 2026. Tapaamisissa on käynyt ilmi, että eri ihmisille kouluaika on näyttäytynyt erilaisena. Itselleni tyttökoulu oli merkittävää aikaa, se oli minun aikuistumiseni koulu”, Välttilä kertoo.
 

Tutustu Pindoksen skannattuihin versioihin (Google-kansio)

Sivun kaikki kuvat: Risto Välttilän kotialbumi